Töissä mua pyydettiin aloittamaan jatko-opetusryhmä sellaisille haastavasti käyttäytyville aikuisille miehille. (Haasteellinen käyttäytyminen tarkoittaa suomeksi sanottuna väkivaltainen, levoton, jne…) No mulle annettiin sitten tyhjä opetustila käyttööni, ja sanottiin, että tämä ryhmä muuten on jo paperilla toiminnassa. Minulle iski ihan hirveä paniikki, kun loppujen lopuksi en kuitenkaan ole mikään mahdottoman hyvä valehtelemaan, ja koska valtio jo maksoi laitokselle sen opetuksen järjestämisestä, niin minusta olisi ollut ihan väärin laskuttaa niitä tyhjästä.
Pyryharakka alotti siis työpäivät säännöllisesti klo. 07.00 aamulla käymällä osastoilla tekemässä aamutöitä koulukkaiden kanssa. Yhdeksän kahvien jälkeen alkoi sitten opetustilojen kunnostus. Enhän minä voinut hitto soikoon sinne tyhjään tilaan ketään ottaa tietenkään. Siellä piti verstaan ukkojen tehdä remonttia, laittaa pistorasioita piiloon, asentaa puoliportteja, lukkoja kaappien oviin jne. Eikä sekään sujunut yhdessä hujauksessa. Tällä välin Pyryharakka sitten valmisti opetusmateriaalia hiki hatussa. Päivät venyi neljätoistatuntisiksi, ja otin töitä myös kotiinkin tuliaisiksi. Aika pöllöä minulta, myönnetään.
Toisaalta mua ihan oikeesti kiinnosti, että miten sellaisen porukan, jotka ovat olleet vuosikymmeniä laitoksessa hyvinkin vähällä toiminnalla, saa sopeutumaan säännölliseen toimintaan. Opetuksen piti keskittyä pääsääntöisesti kommunikaatio -menetelmien opetukseen jokaiselle omalla tasollaan. Oikeesti se oli tosi kiinnostava tehtävä jo ihan alunalkaenkin, ja kun olin saanut ryhmän pyörimään, sitä sitten esiteltiin ympäri kyliä, kun se toimi niin loistavasti. Ei häirinnyt Pyryharakan mania vammaistehtaan pomoja silloin.
No eihän sitä sellaista tahtia sitten lopulta kukaan kovin pitkään kestä. Ensin mä ajattelin, että se väsymys ja masennus menee muutaman päivän sairaslomalla ohi. Ei mennyt. Joulukuussa se pää sitten levisi lopullisesti. 5.12.2003 pidettiin uuden osaston aloituspalaveriä, jossa alkoi viiraamaan, oli tosi vaikeeta katsoa niiden uusien ihmisten naamoja, mutta pidin pokkani. Palaverin jälkeen käytiin opetusryhmän avustajan kanssa ruokasalissa syömässä, ja olo oli ihan kauhea. Ruokasalista lähtiessä näin erään nuoren sosionominaisen lähtevän sieltä samanaikaisesti, ja silloin heitti päässä. (mä en vielä tänäpäivänäkään tiedä, miten se tyttöraukka siihen mun pahaan oloon liittyi, mutta sinä päivänä töistä lähtiessä mä pyysin orjaa viemään mut psykiatrian polille).
Seuraavasta puolestatoista vuodesta mulla ei ole käytännöllisestikatsoen juurikaan muistikuvia. Jossain vaiheessa muistan istuneeni uunin edessä kättäni polttamassa tupakalla (jäi muuten ikuinen muisto käsivarteen, niinkuin jäi ranteisiinkin arvet nuorena viiltelystä…), muistan hakanneeni päätäni, väännelleen sormiani jne. jne. Nämä pahimmat itsetuhojutut sattuivat keväällä 2004 väärän lääkityksen vuoksi, (silloin söin masennuslääkettä, joka saattaa provosoida väkivaltaisuutta, ja kelleppäs muille Pyryharakka on väkivaltainen, kuin itselleen). Välillä kävin muistaakseni töissäkin yrittämässä, mutta eihän siitä mitään tullut. Sellaisia pieniä muistikuvia mulla on hevosen ostamisesta ja hoitamisesta ja myymisestä. Joskus talvella taisin käydä umpihangessa leveillä suksilla hiihtämässä… Todella oudolta tuntuu, kun niin pitkä aika elämästä häviää melkein totaalisesti. Olo alkoi helpottaa vasta 2005 keväällä kuukauden mielisairaalajakson jälkeen.
Kevät 2005 meni vielä maatessa depressiossa, ainoa maniavaihe silloin tuli, kun isäni otti ja kuoli. Viimeisen kerran näin isän elossa, kun se lähti ovet paukkuen meiltä riidan päätteeksi. Viimeinen muistikuva isälleni jäi minusta päätään hakkaavana hulluna. n. Kuukauden kuluttua siitä riidasta soittivat isän naapurit, että ukko ei ole koko päivänä käynyt ulkona ja koira haukkuu ja valittaa kovasti. Sanoin naapureille, että minä tulen katsomaan mitä on tapahtunut, ja että älkää menkö sisälle, ettei koira käy vieraitten kimppuun. Siellä se ukko sitten pötkötteli lattialla kyljellään sinisenä sikiöasennossa kuolalammikossa paskat housussa. Nitropurkkia se selvästi oli yrittänyt tavoitella pöydänreunalta, mutta oli jäänyt tavoitteestaan n. puolen metrin päähän. Aamupuuro oli vielä koskemattomana pöydällä. Siinä istuessani keittiönpöydän äärellä tupakoimassa ja poliiseja odottamassa ihmettelin pitkään, miten se näky siinä oli niin tuttu, kunnes muistin, että juuri sellaisena minä lapsena olin sen kuvitellutkin löytäväni aamulla alakerran lattialta. Eipä se tapahtuma sinäällään hirveesti mun elämääni siinävaiheessa hetkauttanut. Kerranhan sitä on kuoltava. Sisko sensijaan tuli ihan hysteeriseksi, kun kuuli isän kuolleen, sillä on muutenkin taipumusta niihin dramaattisiin, ja näyttäviin tunteenpurkauksiin.
Siinä ukon kuolinpesiä ja hautajaisia järjestellessä sitten iski muutaman viikon mittainen maniajakso, ilman sitä kauheata depressiota, joka niitä yleensä seuraa… Seuraavana kesänä aloinkin jo pikkuhiljaa olemaan työkuntoinen, pahin on siis toistaiseksi takana.
Niin tosiaan, se mun työ silloin sekoomis-syksynä oli ihan turhaa… Keväällä sitä ryhmää lähti vetämään yksi perushoitaja, joka lauloi niille mörrimöykkylaulua koko seuraavat kaksi ja puolivuotta. Ei se mitään niistä kommunikaatiojutuista tajunnut. Vituttais, mutta ei viitsi ajatella.
Pyryharakka
